SE OIKEA HUONE

Yks jännä etappi on taas ohi. Kaikki tavarat paikoillaan, ollu jo lähes viikon. Uuteen kouluun tutustuminen hoidettu, toikkarit saatu käteen. Seuraavaks joulu. Sen jälkeen uusvuos, varmaan Venlalla. Sitten pari viikkoa kaverilla käyden samalla Limingan koulua. Sen jälkeen Englantiin. Helmikuussa alotan uuessa koulussa. Sitten elämä rauhottuu, ei ole enää mitän isoa odotettavaa.

Otin just kuvia täältä uuesta huoneesta. Leivoin myös jouluksi yhen kakun. 

Kurkataanhan sitten tänne huoneeseen! Jaan sen mun pikkusiskon kans, tosin huoneessa on vaan sen sänky ja nukenrattaat.

Heti oven avattuaan törmää tällaiseen näkymään. Ihan oikealla on tuttu kapea lipasto, sen jälkeen näkyy pikkusiskon sänky, työpöytä ja mun sänky.

Tarkennetaan vähän oikealle, jossa nälyy mun reppu, kapea lipasto ja ne nukenrattaat.

Lipaston päällinen näyttää tällä hetkellä tältä. Saatuja joulukortteja ja tuikku. Kuten tästä kuvasta huomaa, lipaston vieressä on kaapisto.

Tämännäköinen kaapisto siis. Toisessa ovessa on laminan juliste ja kaapin päällä näkyy jouluvalot ja muutama kehys.

Sitten kurkataan hieman tarkemmin vasemmalle, eli työpöydän suuntaan.

Joululahjaksi saatu punanen purnukka, tyttötontut ja rippilahjaksi saadut kastehelmituikkukupit saa nyt ajaa joulukoristeiden virkaa.

Työpöydän alla taas on muutama lehtikotelo ja random pussi.

Työpöydän ja sängyn välissä on pieni yöpöytä. Pikkuveljen tekemä jakkara toimittaa sen virkaa ja takana pilkistelee toisen pikkuveljen piirtämä Aku Ankka - taulu.

Siinähän se nyt kaikenkaikkiaan oli! Tänä vuonna oon havahtunu siihen, että jouluun on enää alle viikko. Ja blogissa ei ole ainuttakaan joulupostausta. Voinko pistää syyn muuton niskoille?

Toivottavasti tavataan vielä ennen joulua, mutta jos ei, niin rentouttavat joulut teille! Ollaan kuulolla!

// muut huonepostaukset löydät tästä ja tästä. Myös viime joulun huonepostaus löytyy, kurkkaa se täältä.

VIIMENEN YÖ

Siis se on vaan niin vaikee uskoa. Kauan toivottu, kauan odotettu, kauan kailotettu. Muutto. Ei pelkästään uuteen kotiiin vaan muutos myös mun elämään. Voi alottaa ihan alusta. Kukaan ei tiedä musta mitään uuessa koulussa, mulla ei oo mitää leimaa otassa, kellään ei oo tiettyä ajatusta musta, ennen ku ne tutustuu muhun. Vau.

Varpaista kihelmöi sormiin asti. Jalat ei vaan pysy paikoillaan ja kasvolihakset on jumissa hymyilemisestä. Ääni on käheä. Se huutaminen ei tainnu olla hyvä idea asiakaspalvelutyön puolesta. Maailma levenee ja rajana on vaan ei mikään. Sydän pomppaa rintakehästä ja iloa tuntuu olevan kaikille. Se ulottuu avaruuteen saakka. En taia kestää. Miten minä? Kysymys, jonka oon esittäny parin edellisen kuukauden aikana biljoona kertaa. "Sää todellakin ansaitset sen ottaen huomioon mitä oot käyny läpi." Mutta minulle se ei ole syy. Se on tärkeääkin tärkeämpi kokemus. Tämän muutoksen ei pidä olla korvaus kokemuksille. Mutta silti uskon ansaitsevani sen.

Tänään bussipysäkillä nuori nainen jutteli mulle. Siitä tuli tosi hyvä fiilis. Ensyö on viimenen yö täällä vanhassa kodissa. Viimestä kertaa lähen huomen aamulla tuosta pihasta.

Tietokone ja monet muut tavarat on jo viety uuteen paikkaan. Sen takia tää teksi tulee julki kirjaston koneelta. Ja ilman kuvia. Mua jännittää. Nyt pitää jättää hyvästit talolle, joka on toiminut mun kotina kymmenen vuotta. Ei oo helppoo.

Seuraavan kerran kirjotan uudessa paikassa, kuvien kera. See ya!

IT'S TIME TO MOVE ON

Viimepäivinä muistot on saanu mut itkemään. Saatta toki johtua tästä hormoonimylläkästäki, mutta nykyään mietin koko ajan että kaikki on niin lopullista. Kohta en nää tätä näkymää joka kouluaamu, niin kuin nyt. Kohta mä en toimi tässä järjestyksessä, en näissä maisemissa, en näien ihmisten keskellä. Oon lähestulkoon yksin ainakin näin aluksi, uusien ihmiset luona, aivan tuntemattomissa tiloissa, uusissa ympyröissä. Pelottaa lähinnä.

Oon silti onnesta sekasin. Yhtäkkiä saatan irvistellä, ruveta itkemään tai huutamaan, nauraa ja kaikki vaan johtuen siitä, että tajuan pienen osan siitä mitä tuleman pitää. Elän jatkuvassa jännityksessä. Olis jo joulukuu 15. Ois jo joulu. Ois jo uus vuos. Ois jo tammikuun toinen. Ois jo tammikuun 27. ja 28. Ois jo helmikuun ensimmäinen. Jokainen nuista edellämainuista päivistä tietää jännitystä, jotain uutta, muutosta, tuntematonta, hallistematonta iloa, onnea ja innostusta, kyyneliä, kaupuuta, suunnatonta määrää tärkeitä sanoja. 

Tunneskaala jota tunnen tätä tekstiä kirjoittaessani on kirjava. Älyykkyysosamäärä on varmaan -7789 koska en ymmärrä. Menee yli hilseen.

Tekis mieli mennä Ideaparkin käytävälle polvilleen, avata suu isolle ja huutaa, huutaa kovaa, että me.... ME MUUTETAAN!!! TAJUATTEKO TE??!! MÄÄ EN!!!

Mahanpohjassa tuntuu jatkuva möykky. Iloiloilo. Jännitys. Onni. Hyppelen kaupassa kuuluvan musiikin tahtiin ja hymyilen kaikelle, kaikille. Hymyilkää tekin, me muutetaan, iloitkaa tekin, tää on niin hyvä tunne.

Haluan elää entistäkin kovempaa nää päivät, näitä ei kohta oo. Kaikki mitä nyt tapahtuu on kuukauden päästä vaan mun päässä, ei oo mahollista elää niitä uuestaa. Avatkaa suu, antakaa jalkojen liikkua, halatkaa, hyppikää, tunnustakaa rakkaus, huutakaa että ootte ilosia, naurakaa, älkää välittäkö pikkutyhmistä epäkohdista, sillä kaikki on täydellistä. Nyt. Sanon päässä itselleni.

Kun tän kirjottaa, se alkaa tuntumaan todellisemmalta. Ihan kun yrittäs omaan päähän takoa että ymmärrähän jo, tää kaikki tapahtuu oikeesti.

Saatan ylireakoia, mutta näi mää sisäistän tän tiedon. Se sisäistämine on vaan aika alkuvaiheessa. Saan varmasti vielä monta hysteeristä tajuamiskohtauksia. Yks tuli sunnuntaina. Olin yksin omassa huoneessa, siivoilin ja kirjottelin. Yhtäkkiä aloin itkee ja nauraa yhtäaikaa, käsittämätöntä, aattelin vaan. Hymyilin iteksee, itkin ko olin käsittämättömän ilonen. Törkeen iso juttu. Vois verrata vaikka kaveriin, jolle 1D on elämä, ja kun se saa enskesän keikalle liput, se menee oikeesti sekasin. Siis se on sekasin monta päivää, siihen asti ku the day koittaa, vielä sen jälkeenkin. Kun tää kaikki mulle varmistu, menin sekasin. Ja kun ite luen tätä tekstiä läpi, voin todeta että oon vieläkin, monta kuukautta.

Vielä en kerro, että milloin ja minne me muutetaan, mutta ajattelin, että voisin kertoa fiiliksistä kun hetki koittaa, ja muutenkin asioista joita päässä liikkuu muuttoon liittyen. Oon muuttanu elämäni aikana monta kertaa, mutta oon ollu sillon niin pieni, etten muista niistä juuri mitään. Edellisen kerran muutettiin n. kymmenen vuotta sitten, tähän taloon, josta me aivan kohta lähetään. 

  // oli helpottavaa lukea teiän kommentteja edelliseen postaukseen, kiitos niistä valtavasti!

/// kuvat on yheltä viikonlopulta, kun Venla oli meillä yötä ja panostettiin aamupalaan.